tiistai 6. elokuuta 2013

This is the best day of my life

Ruisrock 2013

Perjantai-iltapäivällä olin viel vähän et OK IHAN JEES FIILIS, mut en kuitenkaan silti kovin innoissani ollu. Dunno why. Sit pääsin vihdoin, monen vuoden odotuksen jälkeen näkemään Håkan Hellströmin keikan livenä. Oi autuutta. Håkan spiikkas koko keikan ruotsiks, yleisö oli ihan messis ja osas biisit ja aaa! Håkanin ihana nenä. Olen onnellinen och underbart liv. 


Sit kiiruhdin ettii Emmii ja Emmaa, mut koska 20 000 ihmistä on paljon, eikä kännykäs ollu kenttää, luovutin ja suuntasin telttalaval. Kohta festaritoverini kuitenki hyppäs jostain säikäyttäen mut ja Band of Horses alotteli. Bändinä mahtava -livenä ei niinkään. En haluu olla ilkee, mut en oo varmaan koskaan ollu niin tylsäl keikal, siin ei oikeen voinu tehä muuta, ku seistä ja kuunnella. En sit tiiä, oliks vika mun ylienergises fiilikses vai missä, nimittäin kesken keikan n. 30v parrakas ja lievästi humaltunut mies tunki eturiviin ja nautti esityksestä täysin rinnoin. Siin se itkee tihrusteli ja hehkutti mul lempibiisiään. Näytti viel, et siltä löytyy kännykästä kyseisen bändin kaikki biisit. Melko hurmaavaa, sanoisinko. :D


Siit pikkuhiljaa me siirryttiin niittylavalle oottelemaan Hurtsia ja päästiin sopivasti keskelle, ehkä neljänteen riviin. En oo ikinä ollu, en tiiä, siis se oli ihan mahtava. Hurts, mä rakastan sua. Enkä ymmärrä, miten osasin kaikki sanat, on nimittäin jääny valitettavan vähälle musiikinkuuntelu kesällä. Mut for real, jäitte kaikki niin paljosta paitsi, jos ette tuol ollu. Suddenly my eyes are open jne. Tuli kuuma, tuli itku, tuli eufoorinen fiilis. Tärisin keikan jälkeen ja hymyilin koko lauantain. En mä osaa muuta sanoo. ♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥ x1000
Päätelkää siitä.

Sit ku vihdoin olin kykeneväinen, soitin Pappal, et mut voi tulla hakemaan. Ehin pari biisii Knife partylta fiilisteleen ja sit lähin nukkumaan. Ja uni kyllä tuli. Lauantaille mulla ei ollu lippua, ku ei ketään must see -artistia esiintyny. 

Sunnuntaina suuntasin heti rantalavalle, jossa aioin viettää koko päivän. Ensimmäisenä esiinty Teflon Brothers. Harmillisesti aina, ku oon niitten keikkaa kattomassa, yleisöö on ihan liian vähän, eikä edes puolet osaa biisejä tai edes yritä olla messis. Typerää. Mut mul ainaki oli kivaa, päivä alko hyvis merkeis ja nauroin, taas kerran, 68 -biisin karjumisille. Heikki kuula on loistava.


Teflonien jälkeen aina niin symppis Raappana, kattokaa noit silmii. Ja kuunnelkaa sen ääntä. Oih. Mun onneks uusia biisejä ei tullu ku pari kappaletta, neki sellasia, joita mä oon sattunu kuuntelemaan. Pystyin siis lauleskelemaan erittäin kauniilla äänelläni mukana. Hymyilytti. Oli kivaa, ei paras Raappanan keikka jol oon ollu, johtuen yleisön koosta ja hiljaisuudesta. Toi keikka meni onneks nopee, koska mun jännitys ja innostus vaan kasvo kokoajan, enkä ois millään jaksanu pysyy housuissani.


Seuraavaks sit kaikkien suosikki Cheek. Mul on hirveen huono omatunto, ku en osannu oikeen keskittyy, taputtelin ja lauloin miten sattuu, naureskelin itekseni ja toivoin vaan et toi olis pian ohi. Kyllä, minä. Anteeksi kaikki. Keikka oli kuitenki hyvä, ihmisiä oli ilmeisesti ihan sikana rantautunu paikal ja äänitaso oli kova. Kiva et TS:n lisäks Mikael Gabriel oli tuplaamas ja myös Yasmine Yamajako oli mukana. Ihan perus keikka, mä vaan kaipaisin jo jotain uutta matskuu, tai edes jotain muutosta keikkasettiin. Jos mä oisin sä on jo niin kulunu biisi mun korvis että AAA. Älkääkä nyt saako väärää kuvaa, Jaren keikat on mahtavia. 44 kappaletta niitä on vaan liikaa liian vähän ajan sisäl. 


Cheekin jälkeen oli sit iki-ihana J. Karjalainen. Mä en ikinä ois voinu kuvitella hänen keikkaansa niin hauskaks ja mukaansatempaavaks. Mun ympäril oli ihmisiä mua nuoremmista varmaan 40-50 vuotiaisiin asti ja kaikki hymyili, taputti ja laulo mukana. Menee nytki kylmät väreet, ku ajattelen koko asiaa, huh. En oo noit uuden levyn biisejä koskaan kuullu, mut yhen kertosäkeen jälkeen pysty jo seuraavas oleen mukana. Ihana Jukka. Ja ihana Väinöbiisi. Mul tuli niin hyvä mieli siitä, kuin koko yleisö oli niin ihana. Varmasti meen kyseistä herraa uudesti kattomaan, mikäli mahdollisuus tulee. 


Ja sit vihdoin. AAA-AAA-AAAAAA. Syy, miks kirjotan tästä näin myöhään, koska en aiemmin oo ollu kykeneväinen kirjottamaan mitään fiksusti. Macklemore & Ryan Lewis! Oi että. Ennen keikkaa ihana Wanz (mm. Trift shop -featistaan tunnettu) tuli kertomaan järkkärille, että ku Ben hyppää yleisöön, sitä ei saa vetää pois heti. Siinä samal se veti vähän small talkii meiän eturiviläisten kans ja toivo, et Suomen yleisö olis parempi, ku edellisen keikan, joka oli ollu kuulemma ihan fiasko. Voi raukat.

Siitä sit kuitenki se alko. Se alko. Mä tunsin itteni niin fanifanifanitytöks, että voi hyvä luoja. Huusin, kiljuin, tärisin, meinasin itkeeki. Ensimmäisenä tais 1000 hours kajahtaa kaiuttimista. Sen jälkeen Trift Shop. Sen jälkeen ei mitään muistikuvaa, mä hypin, huusin, lauloin. Ja olin niin fiiliksissä. En taida vieläkään pystyä kirjottamaan tästä kovin fiksusti, mutta. Se on ihan ok

Kesken keikan Macklemore heitti, et se valitsee kaks ihmistä syömään niitten kans bäkkärille. Nää kaks onnekasta päätyki sitte lavalle; kilpailu, kumpi syö ensin minicheeseballs -pussin tyhjäks. Voi sitä naurun määrää. Voittaja sai sit loput sipsipussit palkinnoks ja sai hypätä yleisön joukkoon crowdsurffaamaan. Aika päheetä. Ainii, myös ihana Ray Dalton oli mukana. Tokavikana biisinä oli And we danced, enkä muista koska viimeks oisin innostunu yhestä biisistä niin paljon. Mä hypin niin paljon, niin kauan ja huusin niin kovaa ku kurkusta lähti. Mä en oo ihan varma minkä biisin aikana mä en enää pystyny pidättelemään itkua, eli itkuki pääs. Ja vikaks biisiks jäi Irish Celebration. Oih. Minä pidän näistä herroista musiikkineen erittäin paljon. 
Täs mä nyt toivon, että saan työpaikan, jotta pystyn lokakuussa lähtemään joko Ruotsiin tai Norjaan näitten keikal. Ja mä luulen, ettei Ruissi jää viimiseks suomenkeikaks kyseisiltä tyypeiltä. 
Keikat saa mut tuntemaan olevani elossa. 


Kävin mä sit viellä Biffy Clyron tsekkaamassa, mut olin niin Macklemore-huumassa, etten ollu kovin kykeneväinen mihinkään. Mä vaan hymyilin ja hymyilin ja hymyilin. Ja olin onnellinen. Erittäin onnistunu festivaali, jälleen, niin esiintyjien ku muidenki puitteiden osalta. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti